Olin translapsi.
Älä tuomitse minua ennenkuin olet lukenut otsikkoa pidemmälle.
Tässä kun on seurannut mediaa ja siellä pyöriviä uutisia trans-lapsista, on mieleeni tullut jos jonkinmoisia ajatuksia aiheesta. Olin translapsi ja elin lapsuuteni suurimmaksi osaksi poikana.
Inspiroiduin kirjoittamaan tämän blogin jo vuonna 2017, postasin sen nyt uudestaan.
Ajatus kirjoittaa tästä kumpusi, kun näin jonkin uutisen Angelina Jolien päätyneen ratkaisuun alkaa antaa hormonihoitoja, oliko 11-vuotiaalle tyttärelleen, joka haluaa olla poika. Liekö uutinen totta vai tarua, mutta tuli vain yht'äkkiä oma lapsuuteni verestävästi mieleen. https://wnews.world/facts-events/11-year-old-jolie-pitt-daughter-is-starting-her-gender-transition-idku9e
Minähän halusin olla poika 7-vuotiaasta aina 13-vuotiaaseen asti. Olin erittäin poikamainen pikku tyttö. Äiti antoi minun leikata hiukset lyhyiksi, "poikatukaksi", niinkuin itse sitä kutsuin. Olin poika nimeltä Pekka viikoittain. Vihasin mekkoja ja tyttöjen juttuja, mutta samalla leikin silti välillä kotia ja äitiä. Muistan kuinka oli vaikeaa aamuisin päättää kumpi halusin sinä päivänä olla, Sini vai Pekka. Vaatteet valitsin sen mukaan, halusinko olla tyttö vai poika. Hahmo saattoi myös vaihtua kesken leikkien tai pitkin päivää. Tuli tunne, että nyt haluankin olla tyttö taas. Vahvin tunne silti oli kaiken alla, että minä teen mitä vain että kasvan pojaksi joka minun kuuluisi olla. Tunne väärästä kehosta oli päivittäinen ja oudoksuin itseäni tyttönä. Translapset kokevat sukupuolidysforiaa samoin kuin itse koin. Valtava tunne siitä, että on syntynyt väärään sukupuoleen.
Minulla on vuotta vanhempi isoveli ja useimmiten minä leikin hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Milloin rakennettiin majaa, milloin leikittiin junaradoilla ja pikkuautoilla, välillä oltiin tunteja iskän autotallissa auttamassa ja milloin leikittiin sotaa tai tehtiin metsäretkiä, maalla kun asuimme. Koulussa valitsin puukäsityöt ainoana tyttönä, sekä ala-asteella sekä yläasteella. Toisaalta taas sitten leikin mielikuvitusleikkejä tyttökavereideni kanssa, äidin roolia näkymättömien vauvojen kanssa, työnneltiin mukamas rattaita pitkiäkin kävelylenkkejä. Barbit ja pikku-ukot olivat leikeissä aina 13-vuotiaaksi asti olin luova lapsi, taiteellinen ja halusin näyttelijäksi isona
Äitini tai isäni antoivat minun olla erilainen lapsi, toteuttaa itseäni juuri sellaisena kuin olin.
Minua ei koskaan kielletty olemasta poikatyttö, saati hävetty ihmisten keskuudessa kun näytin täysin pojalta ja käytin poikien vaatteita. Muistan mikä ylpeydenaihe se olikaan, kun joku vanhempi rouva kysyi veljeltäni ja minulta "kenenkäs poikia työ olette?", voi sitä ylpeyden määrää. Myöhemmin esiteininä aloin harkitsemaan sukupuoleni vaihtamista tytöstä pojaksi ja siitä kävimme usein keskusteluja.
Muistan halunneeni vielä yläasteelle mentäessä, olla poika, tai ainakin saada kaikki luulemaan niin. Menin koulukiusaamisen vuoksi eri yläasteelle, kuin muu luokkani. He menivät Ryttylästä Oittiin ja minä Riihimäen Karan ylä-asteelle. Eli siis maalta kaupunkiin. Muistan vieläkin ensimmäisen koulupäivän asun joka minulla oli päällä. Olin skeittari, joten päälläni oli virttynyt Adidaksen retro verkkatakki, lököfarkut ja converset, ajettu lyhyt tukka ja Huckleberry Hound-lippis. Koko luokkamme luuli minua pojaksi, olin ylpeä siitä.
En todellakaan käyttänyt meikkiä, ekan kerran taisi olla vasta lukiossa 17-vuotiaana kun laitoin meikkiä naamaani. Muistan miltei kaikkien ystävieni olleen poikia, olin yksi heistä. Tunne siitä, että haluan olla poika oli erittäin vahva toisinaan. En tiedä mistä se tuli minuun ja mihin se sittemmin yht'äkkiä katosi.
Siihen aikaan ei puhuttu mistään terapioista saati hormonihoidoista asian suhteen. Silloin ei ollut ns.muodissa olla erilainen. Oli hävettävää erottua joukosta ja sainkin osakseni järkyttävän määrän koulukiusaamista ja nälvintää. Olinhan poikatukkani ja ulkoasuni puolesta helppo kohde. Muilla kun rinnat alkoivat kasvaa, minulla ei ja siitähän minua oli hyvin helppo kiusata ja rinnattomuus vain tuki omaa käsitystäni poikakehostani.
Kuitenkin siinä ylä-asteen aikana alkoi käsitykseni kehostani muuttua ja aloinkin yht'äkkiä nauttimaan tyttömäisistä asuista ja koruista. Tutustuin meikkeihin ja erilaisiin lookkeihin. Ompelin hirmu paljon omia vaatteitani ja hamstrasin asuja kirpparilta. Laittelin jos jonkinlaisia tukkavirityksiä ja värejä. Liikuin hyvinkin erikoisissa asukokonaisuuksissa. Minulla on aina ollut erittäin vahvasti erottuva tapa pukeutua. En ole koskaan seurannut muotitrendejä, olen luonut oman lookkini ihan lapsesta saakka.
Lopulta sitten minunkin menkkani alkoivat, tosin vasta 17-vuotiaana. Syynä munasarjoissani olevat ongelmat, samat jotka olivat yhtenä esteenä raskaaksi tulemiselle. Aloin seurustella 17-vuotiaana, eli lukion ekan jälkeen ja olinkin siinä suhteessa kaikkineen 6 vuotta. Sittemmin tapasin Jonin, ex aviomieheni jonka kanssa vietin seuraavat 10 vuotta. Ja nyt olen täällä Australiassa maaseudulla, odottaen vauvaa 2 vuoden parisuhde takana.
Tämän tarinan halusin jakaa kolumnissani ihan vain siksi, ettette tekisi liian nopeita johtopäätöksiä lapsenne sukupuolileikkien, vai miksikä niitä voi kutsua, suhteen. Itse elin poikavaihetta miltei 7 vuotta, päivittäin, olin joko tyttö tai poika, ihan viimeistä piirua myöten. Poikana ollessani koin todella olevani yksi pojista, vielä esiteininäkin. Tyttönä saatoin pukeutua prinsessa mekkoon ja liehutella keijukaisen lailla barbien kanssa.
Äitini kannusti minua aina. Hän ei koskaan hävennyt minua, tai kieltänyt minua olemasta minä. Minut on aina hyväksytty perheessäni ja olen saanut äärettömästi rakkautta, tukea, kannustusta ja ymmärrystä. Muistan äitini sanoneen minun olevan mielenkiintoisen erikoinen tyyppi, etteikä minun tarvitsisi koskaan edes yrittää muuttaa itseäni muita varten.
Ei meillä silti kotona kukaan minua Pekaksi kutsunut, saati puhuttu mistään sukupuolen muuttamisesta tai edes terapiasta. Muistan käyneeni keskustelua äitini kanssa siitä, miksi haluan välillä olla poika ja äitini sanoi sen olevan normaali vaihe kehityksessä ja joillain se kestää pidempään ja on vahvempana kuin toisilla. Hän selitti minun etsivän omaa identiteettiäni ja rauhoitteli, että löydän sen varmasti sitten kun aika on kypsä. Hän myös sanoi, että jos vielä myöhemmin haluat olla poika niin katsotaan niitä vaihtoehtoja avun saamiseen sitten silloin. Ei nyt vielä. Diagnoosina minulle annettiin translapsi
No nyt kun mietitään, jos vanhempani olisivat lähteneet tätä viemään pillit ja kellot hälyyttäen eteenpäin. Psykiatreille, lääkäreille, seksuaaliterapeuteille ja sukupuolenvaihdos asiantuntijoille (en edes tiedä miksikä niitä kutsutaan), olisinko saanut vapaan lapsuuden olla ja toteuttaa itseäni, vai oltaisiinkohan menty kovaa vauhtia ojasta allikkoon. Olin todella yksi niistä lapsista, joita näkee dokumenteissa tämän asian puinnin suhteen, halusin vaihtaa sukupuoleni kokonaan. Kävimme näitä asioita yhdessä läpi ja keskustelimme mahdollisuuksista. Muistan jopa rukoilleeni pienenä tyttönä synttärilahjaksi taivaan isältä pippeliä. Nyt toki naurattaa, mutta silloin se oli minulle totista totta. Jos äitini olisi alkanut viemään asiaa eteenpäin ja syöttämään minulle hormoneja ja käyttämään lääkäreissä, muuttaakseen minun sukupuoleni, vain koska minä halusin niin, mitä olisinkaan tänään? Minut diagnosoitiin translapseksi silloin ja nyt vanhemmin psykoterapiassa.
En varmasti olisi naisten itsetuntobuustin puolesta puhuja, kansainvälinen kurvikas Pin-up malli (mikä on tavallaan sarkastisesti taustoihini verrattuna, ääripää poikatyttöön verrattuna, naisellisuuden huipentuma, punasine huulineen ja hius kiehkuroineen) saati äidiksi tulossa.
Tuntui siis, että halusin tuoda tämän puolen itsestäni teidän tietoisuuteen, varsinkin jos oma tyttäresi tai poikasi käy samankaltaista vaihetta läpi. Ainoa neuvoni on siihen, odota.
Tässä kun asiasta olen puhunut ystävieni kanssa, eräs australialainen ystävävättäreni välitti minulle linkin jossa on yhden perheen tarina. Poika halusi vaihtaa sukupuoltaan nuorella iällä. Äiti kävi lääkärit läpi, saamatta hyväksyntää tai poikaansa hoito-ohjelmaan sukupuolen vaihdoksen suhteen. Muistaakseni kyseessä oli 12-vuotias poika. Lopulta äiti hommasi hormonit pimeiltä markkinoilta ja aloitti hoidot pojalleen, muuttaen hänen hormonitoimintansa. Nyt lopulta poika haluaakin olla takaisin poika, eikä tyttö enää ja on odottamassa esiteininä rintojen poistoleikkaukseen.
Minulla ei itselläni ole mitään vastaan muiden päätöksiä kohtaan. Jokaisella on TÄYSI oikeus olla mitä itse haluaa. Jokainen aikuinen tehkööt päätöksensä oman kroppansa tai lastensa kasvatuksen suhteen. En tuomitse ketään heidän päätöksistään. Kukin varmasti parhaansa yrittää. Minun tarinani on vain yksi esimerkki aiheesta, herättäköön se ajatuksia tähän aiheeseen. Sateenkaaren alle me kaikki mahdumme.
Lasten pitäisi antaa kasvaa lapsina ja kokea maailmaa, mutta päätökset omaan sukupuoleen ja eritoten hormonihoitoihin ja sukuelimiin täytyisi saada päättää vasta aikuisiällä, kun on löytänyt itsensä.
Vinkkinä vanhemmille joilla on minunkaltaisia lapsia. Odottakaa ymmärtäkää rakastakaa kannustakaa ottaa aikansa kun asiat loksahtelee kohdilleen. Ole läsnä ja kasva yhdessä. Päätökset lopullisesta identiteetistä voidaan tehdä myöhemminkin. Rakkautta kaikille ja minuun voi ottaa yhteyttä jos haluaa asiasta keskustella.
Jos tarinani saa aikaan vihaa ja kiukkua, sanojani vääristellään ja käännetään minua vastaan, on sekin ihan ok. Minä seison tänään ylpeänä itsestäni ja rohkeudesta tuoda tarinani julki. Anna kaikkien kukkien kasvaa, monipuolisuus on rikkaus. Minut diagnosoitiin translapseksi ja siksi käytän sitä sanaa avoimesti ja tänään olen siitä aidosti ylpeä.
Joskus ajattelen mihin elämä olisi minut vienyt, jos olisin valinnut toisin. On hienoa, että maailmassa joss elämme jokainen saa olla ja toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Loppujen lopuksi fakta on fakta, dna silti määrittää meidät tytöiksi ja pojiksi ja sitä ei voi muuttaa.
Biologisesti olen tyttö ja biologisesti olisin aina pysynyt tyttönä, vaikkakin ulkoinen olemukseni ja seksuaalisuuteni uudelleen rekisteröiminen olisikin määritellyt minut mieheksi.
Ole äiti ole isä, joka ei koskaan tuominnut vaan aina rakasti ja kannusti oli lopputulema mikä hyvänsä. Elämä on itsensä etsimistä alusta loppuun. Mutta dna on ja pysyy..
Ole hyvä ja jaa tämä blogi, jos se mielestäsi on kertomisen arvoinen maailmassa jossa elämme tänä päivänä
Rakkaudella
Sini Ariell, äiti
Tomboy called Pekka 😉
