Sini Ariell's blog

  The Will depends on us. It might be time to write a blog for a change. Years spent in the limelight of the media, I have started to grow more of a private person, little by little. ”He who has happiness, should hide it” is an old Finnish saying. Happiness is an attribute for envy. In most cases it is seen that other peoples' happiness is something away from you. I have never understood this. Often, friendships are compared to who comes to help in an emergency, but the truth is that everyone wants a drop of blood and to see another’s distress. You can get help and people are present but how many of your friends are willing to come to you to celebrate your happiness, your new job, lucky break or incredibly awesome deal… not many. The ones who rejoice with you and help you in distress, are the stone-footed ones, needless to say, that we hold on tooth and nail. You don’t need many, just the most important ones. Living here on the otherside of the planet for the sixth year now, I have

  Jokohan olisi jälleen aika kirjoittaa blogia pitkästä aikaa. Median parrasvaloissa vuosia viettäneenä olen pikkuhiljaa alkanut kasvaa yksityisemmäksi ihmiseksi. ”Se jolla onni on se onnen kätkeköön” on vanha Suomalainen sanonta. Onnellisuus on kateuden määre. Useimmiten toisen onnellisuus koetaan olevan itseltä pois. Sitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt.  Usein ystävyyksiäkin verrataan siihen, kuka hädässä tulee auttamaan, mutta totuushan on se, että jokainen haluaa tipan verta ja nähdä toisen ahdingon. Apua kyllä saa ja ollaan läsnä, mutta kuinka moni ystävistäsi tulee luoksesi juhlistamaan sinun onneasi, uutta duunia, onnen potkua tai äärettömän huikeata diiliä...ei monikaan.  Ne jotka iloitsevat kanssasi ja auttavat hädässä, ne on ne kivijalkaystävät, joista tiedämme sanomattakin pitää kiinni kynsin hampain. Et tarvitse monia, vain ne tärkeimmät.  Asuessani täällä pallon toisella puolen nyt kuudetta vuotta, olen todella ymmärtänyt mikä elämässä on tärkeää.  En ole aiemmin osannut a

The day when a great happiness turned again to a great sorrow. I wonder how many times I have gone through this same alley. First there is happiness, a great shattering joy, bliss and freedom to fly in happiness. Then comes a fear of losing it. A fear that someone or something is going to destroy it and take it away. And then came the destruction of Happiness. Gathering the pieces and a strong belief that a positive attitude towards life carries over all the heartache and loss. It was too good to be true to be mine. And the belief that a pinch of that shattering great happiness stayed to live inside me. I have often said that happiness is an attitude and that sustaining happiness is a full-time job. Once again life surprised. I ended up pregnant again. Me, who had suffered from childlessness for 16 years, who had an answer from ivf clinic that There is not a possibility for to become a mother. Me, who divorced from a 10-year marriage appealing to this, “I love you so much tha

Päivä jolloin suuri onni muuttui jälleen suureksi suruksi.  Kuinkahan monta kertaa olen käynyt tämän saman kujan läpi. Ensin on onni, valtava järisyttävä ilo, autuus ja vapaus lentää onnessa. Sitten tulee pelko sen menettämisestä. Pelko siitä, että joku tai jokin sen tuhoaa ja vie mennessään. Ja sitten sen Onnen tuho. Rippeiden keruu ja vahva usko siihen, että positiivinen elämänasenne kantaa yli kaiken sen murheen ja menetyksen. Olihan se liian hyvää ollakseen minun. Ja usko siitä, että hippusellinen sitä järkyttävän suurta onnea jäi kuitenkin elämään minussa.  Olen usein sanonut, että onnellisuus on asenne ja että onnellisuuden ylläpito on täyspäiväinen työ.  Jälleen kerran elämä yllätti.  Päädyin toistamiseen raskaaksi. Minä joka olin kärsinyt 16 vuotta lapsettomuudesta, saanut ivf klinikalla vastauksen Ei mahdollisuutta biologiseksi äidiksi. Minä joka sitten erosi 10v liitosta, tähän vedoten, ”rakastan sinua niin paljon, että annan sinun mennä, mene ja tee lapsia”. Minä

Penny pieni puolisuomalainen On hassua ajatella, että minun lapseni on vain puoliksi suomalainen. Hän on Australian kansalainen, ei edes Suomen kansalainen, sillä en ole vielä anonut kaksoiskansalaisuutta hänelle. Penny on reipas 20kk vanha pikku neiti. Hän rakastaa koruja ja kiviä. Meidän kotona puhutaan vahvasti Suomen kieltä, samoin toki Englantia. Penny ymmärtää täysin molempia kieliä. On huikeeta huomata, miten lapsen aivot hyväksyvät ja omaksuvat asioita arjessa. Itsehän en todellakaan kasvanut kaksikielisessä kodissa, joten minulla ei oikein ole hajuakaan, miten tätä kahden äidinkielen lasta kuuluisi kielellisesti kasvattaa. Minä puhun Pennylle suomea sekä englantia. Kaikki täällä hänen kotimaassaan puhuvat tietysti englantia vain, joten se kieli tulee vahvasti arjessa esiin. Suomen kieltä kuuluu myös Pennyn korviin, kun soittelen videopuheluita ainakin kerran päivässä jollekin ystävälle tai perheenjäsenelle koti Suomeen. Kuuntelemme suomalaisia lastenlauluja Youtubest