Sini Ariell's blog

Vauvamme on nyt kuukauden vanha. Stuart on päässyt suurimmasta shokistaan lapsen tulon suhteen yli. Hän on läsnä mitä töiltään kaivoksella ja talon rakennukselta kerkeää. On ihana nähdä isän rakkaus ja ylpeys hänen kasvoillaan. Kaikki näyttää kääntyneen hänen sydämessään lopulta balanssiin. Miten onnellinen olenkaan, että kaikki päättyikin hyvin hänen oloistaan huolimatta. Itseni tunnen hyvin onnelliseksi ja rauhalliseksi vauvani kanssa. Päivät menee tässä höpsötellessä ja köpsötellessä, vaippaa tissiä itkua ja nukuttamista. Sitä tämän kai kuuluukin olla. Olemme päättäneet pitää kaksikielisyyden kotonamme. Puhun vauvalle suomea, kun olemme kahden ja englantia kun isä on läsnä. Aion näyttää hänelle suomenkielisiä lasten ohjelmia, sekä lukea suomalaisia lasten kirjoja. Englanninkielen hän varmasti oppii sujuvasti, joten kotiopetuksessa hoidan sitten suomenkielen hänelle. Tai no näin on ainakin suunniteltu. Minua silti suretti ja hiersi hetken aikaa kaiken tämän ihanuuden keskellä.

Jokainen joka on tarinaamme seurannut blogeissani ja mediassa, tietää miten mieheni Stuart ei koskaan halunnut isäksi. Hän meni naimisiin kanssani, iloiten siitä etten koskaan voisi tulla raskaaksi (niinkuin minulle oli helsinkiläisessä hedelmättömyysklinikalla kerrottu). No ihme ja kumma tulinkin uutena vuonna 2017 raskaaksi ja 2.2. kun testi tehtiin, muutti koko suhteemme. Virtsatesti näytti kahta viivaa ja sydämeni itki onnesta sekä samalla valtavasta pelon sekaisesta raivosta. Raivo tuli reaktiona siitä, kun olin jo jättänyt toivon lapsen saamisesta, meidän suhteemme oli niin hyvin balanssissa ja suunniteltu tulevaisuuden kuvioita. Tiesin ajautuvamme erilleen, sillä Stuart oli hyvin tehnyt selväksi kantansa omista lapsista. Olin onnellinen asiasta yksin koko raskauden ajan. Suhteemme muuttui kylmäksi ja etäiseksi ihan siitä syystä, ettei Stuart osannut prosessoida muutoin, saati muuttaa suhtautumistaan koko raskauden aikana. Hän ymmärsi ja lupasi tietysti kaiken muuttuvan pare