Tahto on meistä itsestä kiinni

 

Jokohan olisi jälleen aika kirjoittaa blogia pitkästä aikaa. Median parrasvaloissa vuosia viettäneenä olen pikkuhiljaa alkanut kasvaa yksityisemmäksi ihmiseksi. ”Se jolla onni on se onnen kätkeköön” on vanha Suomalainen sanonta. Onnellisuus on kateuden määre. Useimmiten toisen onnellisuus koetaan olevan itseltä pois. Sitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt. 

Usein ystävyyksiäkin verrataan siihen, kuka hädässä tulee auttamaan, mutta totuushan on se, että jokainen haluaa tipan verta ja nähdä toisen ahdingon. Apua kyllä saa ja ollaan läsnä, mutta kuinka moni ystävistäsi tulee luoksesi juhlistamaan sinun onneasi, uutta duunia, onnen potkua tai äärettömän huikeata diiliä...ei monikaan. 

Ne jotka iloitsevat kanssasi ja auttavat hädässä, ne on ne kivijalkaystävät, joista tiedämme sanomattakin pitää kiinni kynsin hampain. Et tarvitse monia, vain ne tärkeimmät. 

Asuessani täällä pallon toisella puolen nyt kuudetta vuotta, olen todella ymmärtänyt mikä elämässä on tärkeää. 

En ole aiemmin osannut arvostaa ystävyyttä, kuin nykyisin. Perhesiteet ovat tiukemmat ja ihmissuhteet ovat syventyneet entisestään. Onko syynä koronan matkustusrajoitukset ja se, etten ole nähnyt heitä puoleentoista vuoteen, vai onko se vaikeuksien selättäminen ystävien tuella, vaiko rauhallinen elämäntapa ja iän tuoma arvostus eri asioihin, kuten läheisiin ihmissuhteisiin. Oli mikä tahansa, niin arvostan olevani terve, arvostan ystäviäni ja perhettäni ja jatkuvaa huolenpitoa ja yhteyksiä kotimaahani. Kiitos. 

On välillä vaikeaa olla yltiösosiaalinen ihminen. Varsinkin näin kaukana landella asuvana. Oma elämä käy niin hitaalla välillä, että on erikoista miten sitä jaksoikaan juosta milloin minkäkin projektin parissa vuosia ja vuosia. 

Tarkoitus oli olla jotain, ja jättää jotain arvokasta jälkeensä. Ajatus, jos minua ei huomata, olenko olemassa. 

Tyrkyttämistähän se oli ja itsensä hakemista sekä arjessa että mediassa. Piti olla esillä, jotta koki olevansa elossa. Sairastahan sellainen puuha on. 

Pennyn tultua elämääni kaikki muuttui. Elämä ei ole ollut helppoa täällä Australiassa, vaikka aurinkoisia kuvia katsellessa saattaa moni niin kuvitella. 

Stuartin kanssa alkutaival oli kuin unta vain. Raskaus muutti kaiken ja rikkoi kaiken. Hän ei halunnut isäksi, ja minun suurin toive oli olla äiti. Yllätysraskaus rikkoi sen mitä ja keitä me olimme toisillemme. Kaikki muuttui. 

Rakkaus ei ollut se mikä meidät realistisesti piti yhdessä, suurin kaikista oli Tahto. Niinkuin häävaloissakin kysytään ”Tahdotko..., vastaus on Tahdon”

Sanoinkin silloin Stuartille, ”en välitä rakastatko minua vai et, haluan tietää mitä tahdot elämältä?”  Kuinka paljon tahdot että tämä kuvio toimii. Tahdotko nähdä onko sinusta isäksi. Tahdotko perheen. Tahdotko käydä tämän taipaleen yhdessä. Jos tahdot niin teot ovat tässä ne suurimmat merkit, eivät sanat. 

Ihmiset ovat usein niin tunteidensa viemiä suuntaan jos toiseen. Päätetään ja häärätään sen puitteissa miltä hetkessä tuntuu, ei sen mikä tahtotila on asian loppuunviemisen suhteen. 

Meidät piti yhdessä Tahto. Tahdoimme molemmat olla yhdessä läpi vaikean raskauden, itkuiset vaikeat vauvavuodet, omakohtaiset prosessit, unettomat kuukaudet, sadat päivät ilman fyysistä intiimiä yhteyttä, kuukausien eri huoneissa nukkumiset ja vuosien työnteon. 

Raskaus osui keskelle pahinta rakennusurakkaa. Yrjösin 10-20 kertaa päivässä, makasin patjalla rakennuspölyn keskellä koska en halunnut olla yksin. Rakennettiin bioystävällinen talo, mikä vei 4 vuotta. Talomme sähköt tulevat aurinkopaneeleiden kautta, vesi sadevedestä tankkeihin, munat kanalasta, ja koko talo kierrätysmateriaaleista. 

Stuart teki 14-tuntista vuoroa kaivoksella, työskennellen kahden edestä, minä sairaana kotona. 

Sitten, kun Penny syntyi, valvottiin toinen vuosi putkeen ja Stuart päätyi vaalikampanjaan One Nationin riveihin. Taloa rakennettiin edelleen...

Parisuhdetta ei ollut miltei kolmeen vuoteen. Nukuimme eri huoneissa. Minä vauvan kanssa, hän rankan työrytmin vuoksi vierashuoneessa. Emme keskustelleet kuin välttämättömät. 

Väänsimme molemmat tahoillamme, minä lasta / tatuointeja ja kotitaloutta, hän kaivostyötä politiikkaa ja rakennustyömaata. Seksiä oli kaikkineen ehkä 6 kertaa kolmen vuoden aikana. Syitä oli monia, mutta suurin oli varmasti molemminpuolinen väsymys, uupumus, vitutus ja loppuunpalo. 

Minulla todettiin raskaudenjälkeinen masennus, hänellä isän masennus, burnout ja loppuunpalo. 

Nyt jälkikäteen ymmärrn, että meiltä puuttui usko Jeesukseen. 

Väänsimme silti kahta kauheammin, sillä tahtotila oli saada tämä talo valmiiksi, sekä molemminpuolinen tahtotila olla ehjä rakastava perhe lopulta. Pennyn edessä emme koskaan tapelleet. Pidimme hänet suojassa aikuisten mölinältä. 

Tämä talo oli kulmakivi uuteen elämään yhdessä onnellisina perheenä. Pidimme lupauksistamme kiinni. Oli tilanne mikä hyvänsä, emme antaneet hetkittäisten (lue vuosien) vitutusten rikkoa meitä. Ei petetty toisiamme, ei kohdeltu toisiamme kaltoin, emmekä rikkoneet rehellisyyttä, lojaaliutta, tai arvostusta toisiamme kohtaan. Riideltiin kyllä ja paljon. Avioeropaperit printattiin kolmesti, ikinä niitä allekirjoittamatta. Olimme tahdon ajamia, emme rakkauden. Me olimme sopineet, kun talo saadaan valmiiksi ja muutamme sinne, jos emme enää olekaan valmiita jatkamaan yhdessä niin pistetään pelit seis. Talomme oli maaliviiva. 

Tulin uudelleen raskaaksi tämän vuoden alussa. Stuart rakasti ajatusta toisesta lapsesta, olihan hänestä kasvanut maailman ihanin isä Pennylle. Oli maha, oli talo, oli muutto....

Tuli korona tuli keskenmeno tuli työttömyys tuli matkustuskielto tuli ikävä ja suuri suru. 

Kaikki oli vihdoin niin hyvin. Muutimme uuteen kotiin. Elämä oli valoisa kuin aamun sara. Iloitsimme uudesta kaikesta. Penny oli niin onnellinen ja kaikki oli niin hyvin. 

Viikossa muutosta, lähti vauva, lähti duunit. 

Tatuointistudiot olivat kiinni kolme kuukautta. Vauvan menetys oli raskasta, enkä voinut edes upottautua työhöni. 

En voinut itkeä äidin helmaan, enkä nähdä ystäviäni. Olin niin yksin. 

Kaikesta selvittiin silti. Elämä kantaa. Kun jotain menettää, ymmärtää toisen asian tärkeyden. Meillä on Penny ihmelapsi. Meillä on silti toisemme ja keskenmenon yhdessä kokeminen lähensi minua ja Stuartia hirmuisesti. Olemme vahvatahtoisia ihmisiä, sen olemme toisillemme näyttäneet. Olisi ollut enemmän syitä kaiken näiden viiden vuoden aikana ottaa ja lähteä, kuin jäädä ja selvitä. 

Rakastamme toisiamme nyt enemmän kuin koskaan ennen. 

Ihmiset ovat huippu hyviä tekemään asioita, joita tahtovat tehdä. Se mitä haluat tehdä on sinun omissa käsissäsi. Elätkö sellaista elämää mitä tahdot elää. Ovatko ihnissuhteesi sellaisia ihmisiä jouden seurassa tahdot olla? Kuinka paljon olet valmis tekemään töitä saavuttaaksesi tahtotilasi?

Jos tahtotilasi on muuta kuin mitä haluat, kuinka suuri on sinun tahtosi muuttaa niitä. Siitä on elämässä kyse. 

Onnellisuus tulee asioista joita tahdot tehdä. Asioista joita haluat ympärillesi, mutta syvin onni tulee siitä mitä sisimmästäsi kumpuaa. Siitä, kuka sinä olet ja kuinka rehellinen olet itsellesi saati kanssaihmisillesi. 

Pidä sanasi. Arvosta luottamusta. Ole lojaali ja selätä vaikeudet koska tahdot niin.

Asenne on aina ase elämän käänteisiin. 

Jumala johtaa tietäni ja minä vain seuraan perässä ilman huolen häivää. Ei huoleta huominen. Huominen pitäkööt itsestään huolen. 

Kiitos