Myönnän virheeni ihmisenä

Olen ollut raivohullu myönnän. Kesti 34 vuotta ymmärtää riippuvuuteni raivoon ja saada vihdoin vihani hallintaan. Olin tottunut olemaan se "nopeasti kimpaantuva, äkkipikainen, tempperamenttinen, raivohullu, hermoheikko, raivopää". Ystäväni olivat tottuneet toteamaan kerta toisensa jälkeen, että "no sen nyt arvasi, että Sini sai sitten karmeet raivarit", tai " Sini nyt vaan on sellanen raivooja, se ottaa kierroksia ihan satunnaisista jutuista ja vetää hirveet kilarit, kyllä se siitä sitten rauhottuu". Kyllä, olin se lämminsydäminen ihanan rakastettava Sini ja sitten se toinen puoli minusta oli aivan ääripää, täynnä vihaa ja hyökkäävää verbaalista tai fyysistä agressiota.

Yhteistyössä Disturb.fi

Rakastin raivoamista. Kunnon raivarit nostivat ihon kananlihalle ja tunsin olevani kuolematon. Adrenaliini virtasi kehossani ja sain aina syyn huutaa ja karjua milloin mistäkin. Yleensä syynä ei ollut ihminen jolle raivosin vaan jokin asia mikä mielestäni oli äärimmäisen raivokohtauksen arvoinen. Raivosin ystävilleni, perheenjäsenilleni ja läheisille ihmisille. Tuntemattomille ihmisille olin aina mukava ja positiivinen. Raivarit kestivät joskus monta tuntia, joskus vain vartin verran. Itse pääsin raivokohtauksesta aina hyvin irti, kunhan se oli saavuttanut huippunsa. Nautin siitä tunteesta, kun annoin itselleni luvan olla ilkeä, hirveä ja äärimmäisen pelottava monelle herkemmälle ystävälleni. Koin, että minulla oli täysi syy raivoon ja oli täysin oikeutettua ottaa kierroksia milloin mistäkin. Itselläni kohtaus kesti sen minkä kesti ja loppui kuin seinään saavutettuani huipun. Saatoin rikkoa tavaroita aika ajoin, mutta pääsääntöisesti uhkasin hajottaa tai polttaa talon, auton tai uhkasin ääneen käyttää fyysistä väkivaltaa brutaalisti kuvaillen sen.

Muistan raivareistani hyvin vähän. Kaikki menee sumuun ja millään ei ole mitään väliä. Ei ollut häpeää saada raivarit kadulla, ravintolassa, tai missä tahansa. Ei ollut mitään väliä ketkä sen näkivät tai mitä he minusta ajattelivat. Huusin kurkku suorana turhautumistani joidenkin ystävieni tai ihmisten käytökseen. Karjuin ihmetystäni kun jokin pieni mitätön asia ei mennytkään niinkuin olin sen suunnitellut. Usein asiat eivät olleet edes minusta kiinni, halusin vain karjua pointtini miten mielestäni homman olisi pitänyt tapahtua tai edetä. Olin mielestäni aina täysin oikeassa ja oikeutettu karjumaan.

Otin kierroksia milloin mistäkin ja lietsoin itseni ensimmäisestä tuohtuneesta puuskauksesta infernaaliseen raivoon. Olin kuin jakomielitautinen. Joskus saatoin pelätä satuttavani jotain. Näin itseni repimässä henkilön päätä irti tai puukottavan häntä vatsaan. Olin miltei kontrolloimaton. En koskaan satuttanut ketään fyysisesti, vaikkakin uhkasin tekeväni niin. Pahimmat raivokohtaukset olen saanut perheenjäsenteni,  ystävieni ja entisten puolisoideni läsnäollessa.

En koskaan ymmärtänyt tätä piirrettä itsessäni, sillä en halunnut omaa ylimielisyyttäni kuulla minussa olevan mitään vikaa. Raivokohtauksen aikana silti tajusin olevani täysin hallitsematon tunteideni valtaamana. Kysyin itseltäni karjuessani tai vetäessäni happea, miksi teen jälleen näin, miksi pilaan tämän päivän tai miksi en vain voisi olla saamatta raivokohtausta. Ei ollut yhtä ainotta kertaa milloin olisin pystynyt estämään tai keskeyttämään äärettömän raivokohtaukseni. Ei yhtä ainotta.

Jos en ollut saanut raivareita hetkeen, puhutaan muutamasta päivästä, aloin etsimään syitä ja kehittämään agressiota. Olin äärettömän taitava lietsomaan itseni silmittömän vihan ja raivon valtaan. Usein lietsomisen aikana koitin estää itseäni, siihen kykenemättä. Näin itseni raivotessani toisena hahmona. Olin jo valmiiksi surullinen ympärillä olevien ihmisten fiilisten vuoksi, samalla kun raivosin karjuen heille. Halusin pyytää heti raivarin jälkeen anteeksi, mutten ylpeyttäni pystynyt. Perustelin rauhoituttuani, että minulla oli täysi syy käytökseeni ja toivoin heidän ymmärtävän sen. Lopulta yleensä jouduin nöyrtyen pyytämään silti käytöstäni anteeksi, mutta silti perustellen että syy oli kyllä mutta otin hiukan liikaa kierroksia. Ja yleensä ystäväni kohauttivat olkiaan ja antoivat asian olla, haluamatta viedä sitä keskustelua yhtään pidemmälle. Näin jälkikäteen ajateltuna, eivät ilmeisesti halunneet kiihdyttää minulle uutta kohtausta, joten asia painettiin aina villasella. "Sellanen se Sini vaan on"...

Koin, että raivarit olivat osa minun identiteettiäni. Koin olevani jotain erikoisempaa kuin muut. Koin olevani raffimpi poikatyttö, jolle ei vittuilla. Koin myös olevani muita yläpuolella saadessani itseni äärettömän raivon ja vihan valtaan.

Vakuutin kaikille, ettei minua kiinnostanut mitä muut minusta ajattelivat, vaikkakin joka päiväinen toimintani oli enemmän tai vähemmän sen ajatuksen äärellä. Olin hyvin epävarma, pelkäsin epäonnistuvani ja päätyväni hylätyksi. Koin jatkuvaa syyllisyyttä omasta itsestäni ja nyt ymmärrän minulla olleen hyvin heikon itsetunnon. Oli toki helppoa esittää vahvaa, varsinkin raivohulluna. Ajattelin joskus, että jos lakkaisin raivoamasta, muuttuisin ns.normaaliksi. Typerä, ylimielinen ja lapsellinen ajatus. Mikä vika on normaalissa, kun sellaista ei edes ole olemassa. Jokainen yksilö on uniikki jollain tavoin, eikä raivoaminen tehnyt minusta spesiaalia vaikkakin se varmasti jäi minusta monille raivokohtauksen nähneelle mieleen.

Kaikki loppui kuin seinään.
Oli hääpäivämme 27.11.2015 Stuartin kanssa. Kuvasimme tv ohjelmaa Australia's Cheapest Weddings kanavalle 7. Aamulla laitettiin minulle kiharat hiuksiin ja tein itse meikkini. Tv kamerat olivat läsnä kodissamme. Häpesin kotimme sekasotkua ja sitä, että istuin jumppapallon päällä laittaen meikkiäni pikkupöydän äärellä, eikä meillä ollutkaan hienoa valopöytää kuin Hollywood tähdillä. Huoneessa oli kärpäsiä, kun asummehan maatilalla. Oli kuuma ja hiukseni jo nyt tuntuivat liiskautuvan niskaani, otsalta valui hiki.
Sain tehtyä meikin. Olin täysin pettynyt naamaani. Kulmakarvat olivat eriparia, luomiväri oli liian punasävyinen, pohjameikki oli liian vaalea ja olin unohtanut ostaa uudet tekoripset joten jouduin liimaamaan vanhat.
Joten lähdin asunnostamme huonolla meikillä, huomaa että nämä olivat ajatuksiani pääni sisällä, kenenkään muun mielestä meikissäni, hiuksissani tai asussani ei ollut mitään vikaa. Päävitutus oli, että koin olevani läski. Näin itseni ihmishirviönä tungettuani itseni valkoiseen häämekkoon. Tiesin kuvien päätyvän lehtien palstoille, joten vitutuskäyrä oli kovassa nousussa ja ääretön pätemisentarve. Halusin olla virheetön.

Stuart oli odottamassa oikeustalolla. Tv ryhmä seurasi minua ja vedin iloista naamaa kameroille, samalla kiehuen sisäisesti. Minua vitutti, että olin "media huorannut" meidän tärkeän päivän. Minua ahdisti, menisikö kaikki virheettä, koska suorituspaineet olivat kehittyneet jo niin äärimmäisyyksiin. Hymyilin kameroille ja esitin hassun hauskaa, räväkkää symppistä vaikkakin sisälläni kiehui ääretön vitutus ja raivo. Olin äärimmäisen pettynyt itseeni. Olin kutsunut Tv ja median meidän rakkauden tunnustukseen, päivään johon ne eivät todellakaan kuulu. Ai että minua vitutti oma käytökseni, muistan sen vieläkin.
Noooh, päivä eteni maistraatin ovista sisään ja samalla kun astuimme huoneeseen, jossa kamerat jo olivatkin kuvaamassa, alkoi nainen lukea sitä epistolaansa. Kaikki kävi 5 minuutissa. Anoppini luki raamatusta Korinttilais kirjeen jakeen ja vieritti kyyneleen silmäkulmasta. Ajattelin, kuinka olisi ollut ihana saada romanttinen hetki ja olla vain hiljaa rakastamieni ihmisten lähellä, kun jo ohjaaja tokaisikin että "poikki" ja kuvataan uudestaan alusta kun saavutte huoneeseen, käytetään toista kuvakulmaa. Siinä vaiheessa itseinho oli noussut jo äärimmäisyyksiin ja läskiolo sekä tukan hikoaminen alkoivat kehittää kumpuavaa raivonpurskahdusta.
Kuvasimme uudestaan ja saimme nimet paperiin. Olin luvannut myydä hääkuvat lehdelle, sekin vitutti. Vitutti kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä. Nooooh, otettiin sitten ylipirteä hymy naamalle ja kuvattiin ne saatanan kuvat. Ainoa ajatukseni oli, miksi edes haluan kuvani lehteen haukuttavaksi. Oli kuvamme tai stoorit mitä vain, tunnuin saavani vain lisää paskaa niskaani.
Toisaalta oli tärkeää näyttää esimerkkiä halvoista häistä, että raha ei määritä juhlien laatua. Ja että halvallakin voi saada huikeat pirskeet pystyyn. Näin jälkikäteen sadat ihmiset ovatkin jaksoamme kehuneet , kommentoineet mediassa ja meilailleet meille ympäri maailmaa. Ohjelma löytyy nykyisin myös Netflixistä.

Mediassa olo oman työni kautta, eli mallina ja tv:stä tuttuna tatuoijana ei koskaan ennen ollut ärsyttänyt niin paljon, kuin juurikin tänä kyseisenä päivänä. En tarkalleen edes osaa sanoa miksi. Yleensä minua ei kamerat eikä julkisuudessa olo häiritse tai haittaa. En itse tyrkytä itseäni lehtien palstoille enää, minusta tehdään jutut kysymättä. Kuitenkin mediassa olo ja median mielenkiinto minua kohtaan avaa aina uusia ovia ja mahdollisuuksia, mutta sillä on kova hinta hyvässä ja pahassa.
Näin jälkikäteen ajateltuna, ehkäpä tämän kaiken täytyikin mennä juuri näin, jotta pääsin eroon vihdoin sieluani syövyttävästä käytöshäiriöstä.

Kuvat saatiin kuvattua ja hymyt hymyiltyä. Tv porukka keräsi kamansa ja pakkasi autonsa. Sovittiin tapaavamme seuraavaksi hääjuhlassamne seuraavana pääsiäisenä 2016, jolloin vietimme isot farmihäät sukulaisillemme. Valokuvaaja ystävämme Jamie napsi uskollisena loput sovitut kuvat maistraatilta ja siirryimme autoon, ottaaksemme hääkuvat Newcastlessa hiekkarannalla.

Kun poistuimme maistraatista se alkoi. Ensimmäinen puuskaus oli, "miksei kukaan vittu sanonut, että mun tukka oli noin huonosti ja miksi kukaan ei voinut sitä korjata. Vittu kun ketään ei kiinnosta kuin oma napa ja mun naamani pitäs olla koko ajan esillä hyvin edustettuna eikä tällasella paska kampauksella..." Tiedän, täysin kusipäiseltähän se kuullosti. Ymmärsin jo siinä hetkessä, että tulen pilaamaan hääpäivämme. Koitin rauhoitella itseäni pääni sisällä, siihen kykenemättä.

Ajoimme 50 minuuttia kuvauslokaatioon rannalle ja valitin koko sen matkan päivän aikana kertyneitä epäkohtia ja sitä, miksi kaikki pitää mennä päin vittua meidän hääpäivänämme. Mikään ei oikeasti ollut huonosti, halusin vain lietsoa raivarin ja siten pilata hääpäivämme. Tuntuu hullulta, miksi halusin tehdä niin. On vaikea ymmärtää miksi raivohullu haluaa pilata tilanteen tai päivän tahallaan, vaikkei sitä sisimmiltään haluakaan.
Olo on kuin kaksijakoinen. Sisimmässäni kysyin itseltäni, miksi teen niin ja miksi olen niin äärettömän ilkeä Stuartille ja mitä enemmän olin ilkeä sitä enemmän vihasin itseäni ja sitä ilkeämmäksi muutuin. Päivä oli ihan hirveä. Karjuin molemmille, Stuartille sekä Jamielle. Kaikki, siis ihan kaikki oli mukamas päin vittua. Samoin kuvat kameran linssissä, kuin ilma ja mekko ja meikki ja hiukset ja kengät ja ja ja ja...
Pojat yrittivät lepytellä minkä kerkesivät ja minä vain raivosin, raivosin samalla kun otimme kuvia.
Muistan sanoneeni Stuartin naaman edessä hänelle, että vihaan häntä niin paljon että tekisi mieli repiä hänen naamansa irti, niin vihainen olin. Syytä siihen en tiedä vieläkään, en tiedä syitä yhteenkään saamaani raivariin. Kaikki ne tuntui täysin perustelluilta sillä hetkellä.

Kuvasimme loput ja siirryimme illalliselle pienellä porukalla. Istuimme ravintolassa vierekkäin, kaikkien onnitellen meitä ja minulla vain kiehui. Olin niin äärettömän pettynyt, vihainen ja raivokas. Koitin kaikkeni välttää kohtauksen jatkumista, siinä onnistumatta. Jamie lähetti upeat kuvat minulle jo siinä samalla kun söimme, sanoin tylysti näyttäväni äkyläskiltä ja rumalta etten missään tapauksessa julkaise yhtäkään kuvaa itsestäni. Kaikki yrittivät jälleen lepytellä minua ja selittää käytöstäni häästressillä. Sehän siinä olikin kun syytä käytökseeni ei koskaan oikein ollut, niin kaikki yrittivät keksiä milloin mitäkin syitä siihen selittääkseen vittumaisuuteni. Ja jos he eivät sitä tehneet niin sitten tein minä itse. Syy oli aina jossain muussa kuin minussa.

Menimme pubiin ja olin jo rauhottunut. Olin pilannut täysin hääpäivämme ja illallisen sekä koko kauniin kokemuksen. Nämä oli Stuartin ensimmäiset häät ja minun toiset  , sekin jostain syystä vitutti minua. Pubissa minulta varastettiin Louis Vuittonin käsilaukku. Se ei hetkauttanut minua mihinkään suuntaan, olin niin hengästynyt omasta raivoamisestani etten enää jaksanut reagoida siihen mitenkään. Stuart oli täysin puulla päähän lyöty, kun en saanutkaan ultimaalista kohtausta vaan vain kohautin olkiani.

Menimme nukkumaan ja sitä ennen kerkesin haukkumaan hotellihuoneen ja ihan kaiken mitä siinä huoneessa oli. Ihan hanaveden lämpöisyydestä lähtien. Stuart oli täysin flegmaattinen koko päivän kestäneeseen tilanteeseen, hän sanoi vaan haluavansa nukkumaan. Viimeiseksi häävuoteellamme hän sanoi rakastavansa minua, johon minä vastasin että toivottavasti kuolen tänä yönä. Käänsin selkäni hänelle ja kävimme nukkumaan.
Ottakaa huomioon, ettei hän siis ollut tehnyt yhtikäs mitään sinä päivänä, ansaitakseen minun hirvittävän käytökseni.

Aamuyöstä havahduin, kun kuulin hänen itkevän selkäni takana hiljaa. Halusin esittää vain nukkuvaa ja olla kylmän ylpeä. Kuuntelin hetken, olin shokissa omasta käytöksestäni, en edes ollut juonut alkoholia koko päivänä selittääkseni itseäni. Käännyin hänen puoleensa ja sanoin hiljaa "anteeksi". En edes purskahtanut itkuun, olin sen verran häkeltynyt millaiseen tilaan olin rakkaan ihmisen ajanut. Olin järkyttynyt omasta itsestäni. Stuart sanoi minulle "olen iloinen, että sanoit anteeksi, sillä vannoin itselleni, ellet sano ensimmäiseksi Anteeksi, ajan suoraa maistraattiin ja haen välittömästi avioeroa. Minä olen arvokkaampi kuin käytös millä minua kohtelet. Minun ei tarvitse antaa itseäni kohdeltavan näin. Minä olen hyvä ihminen." Hän ei vihannut minua vaan käytöstäni. Hän sanoi, että minun on haettava apua ja myönnettävä ongelmani vihan hallinnan suhteen ja hän on halukas auttamaan minua siinä ja jos en aikoisi näin tehdä, ei hän aikoisi pakottaa itseään elämään minunkaltaisen ihmisen kanssa. Täysin ymmärrettävää. Olin niin äärettömän kiitollinen. Kysyin vielä, saanko raivareita muka useinkin, hän vastasi "ainakin kerran kaksi päivässä. On kuin kävelisin kananmunan kuorilla kotonamme, odottaen koska räjähtää". Olin shokissa. Miten en ollut huomannut tätä. Olin ajanut itselleni kaikkein rakkaimman ihmisen niin suureen ahdinkoon hänen omassa kodissaan ja pakottanut hänet elämään pelossa milloin saan raivarit mistäkin.

Lupasin aloittaa paranemisen samantien. Olin niin kiitollinen, ettei hän dumpannut minua siinä ja samantien.

Aloimme puhua. Puhuimme kaikesta. Kävimme keskusteluja lapsuudestani ja koulukiusaamisajoista sekä ystävyyssuhteistani. Aloin ymmärtää olevani riippuvainen raivoon. Nautin siitä. Rakastin ja vihasin sitä. Sanoinkin ettei mikään asia voita kunnon raivaria. Raivarit olivat muodostuneet osaksi identiteettiäni, niistä oli tullut minun trademarkkini.

Ensimmäinen askel paranemiseen oli tiedostaa koska raivari on nousemassa. Itse tunnen sen kurkussani puristuksen tunteena. Päätimme yhdessä, että minun tarvitsi vain sanoa ja lopetimme tekemisemme siihen, kävin istumaan rauhassa ja vetämään happea. Näin vältin ensisijaisesti itseni lietsomisen raivon partaalle. Rauhotin itseni ja muistutin itseäni hääyöstämme. Ei ollut mitään mitä en olisi tehnyt säilyttääkseni tuon rakkaan ihmisen elämässäni.
Muistan kun eräänä päivänä Stuart ilakoi, "ajattele nyt on jo kolme päivää täysin ilman raivareita!!". Haloo hei, kolme päivää ja jo siitä viitsittiin ilakoida. Sitten tuli kymmenen päivää, kuukausi, pari ja lopulta vuosi ilman raivareita. Nyt jo kohta kolme vuotta. Alkuun jouduin aina pysäyttämään itseni ja kertomaan läsnäoleville että joudun ottamaan nyt pienen aikalisän koska olen parantumassa vihan hallintaongelmista.

En enää hävennyt itseäni, koin olevani vahva kun myönsin heikkouteni muille. Soitin Jonille (ex miehelleni) itkien anteeksiantoa ja ymmärrystä, sekä äidille isille ja kymmenille ystävilleni. Kerroin avoimesti mitä oli käynyt hääpäivänämme ja millaisen elämän haluaisin itselleni parantaa. Olin henkisesti sairas.

Tänä päivänä tuntuu kaukaiselta nuo raivokohtaukset. En ole saanut niitä yhtä ainotta sitten hääpäivämme 27.11.2015 olen siitä asiasta aivan äärettömän ylpeä. Työskentelen asian kanssa edelleen päivittäin, en anna itselleni syitä kerätä raivoa ja puhun välittömästi kun alkaa siltä tuntua.

Olen parantuva raivopää varmasti lopun elämäni ajan. Tuntuu hyvältä olla vihdoin oman elämänsä herra ja kohdella kanssaihmisiä aina mukavalla tavalla, ilman että tarvitsee pelätä menettävänsä läheiset rakkaudesta raivoon.

Kerroin tämän salaisuuden itsestäni avoimesti teille, sillä toivon tämän auttavan asian kanssa kamppailevia.
Haluan myös pyytää mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta, joita olen vuosien saatossa loukannut tämän takia. Anteeksi.

Rakkaudella Sini Ariell
Perheemme löydät Facebook.com/thebondsfamily007
Yhteistyössä Disturb.fi