Kun vauvaonnea varjostaa lohduton suru...
17 päivää sektioon
Olotila alkaa olemaan hyvin tukala kaikinpuolin. Yrjööminen on hiukan hellittänyt, liekö syynä se ettei ole kyllä mikään ruokakaan maistunut.
Kaikki tekeminen on muuttunut hitaaksi laahustamiseksi. Vatsa painaa lantioon valtavasti ja oikeastaan ainoa hyvä asento on maata kyljellään. Liitoskivut on miltei sietämättömät ja lonkka paukkuu sijoiltaan liikkuessa.
Onneksi ystävät tulevat ja pitävät seuraa. Stuartista ei oikein seuraa irtoa, hänen reväytettyään selkälihaksensa pari viikkoa sitten. Olemme molemmat hänen vapaapäivinänsä vuoteen omia.
Keskustelemme asioista hyvin asialinjalla. Lastenistuimen hankkimiset ja loput tavarat jotka puuttuvat. Sairaalakassin pakkaus ja muut käytännön jutut. Mitä rakkauteen, läheisyyteen tulee tai sen esiintymiseen, on se muuttunut totaalisesti siitä mitä se oli ennen tätä kaikkea.
Koen ehkä itse jopa jonkinlaista syyllisyyttä raskaudesta, vaikkakin minun pitäisi hihkua onnesta ja kiitollisuudesta. Asiaa silti varjostaa hyvin syvästi se, ettei toinen halua lasta. Ei edelleenkään ei ehkä koskaan. En sitten tiedä, mikä muuttuu ja napsahtaa kun vauva on siinä sylissä, vai napsahtaako koskaan. Pakko kai sen on, kun niin luonto on luotu. Onhan sitä ihmisen pakko rakastaa jälkipolveaan, toivon niin. Eipä minulla paljon vaihtoehtoja tässä ole tai ole ollut. En tiennyt että voin tulla raskaaksi, uskoin sokeasti lääkärin sanaan. Jälkiviisaana varmasti olisin voinut käyttää jotain ehkäisyä just in case, mutta eipä tullut mieleen. Nyt ollaan kriisissä. Keinutaan holtittomasti tunteiden ja epätietoisuuden vietävinä, ainoastaan kova luotto huomiseen turvanamme. En tiedä keitä enää olemme, mihin olemme ajautumassa ja miten jatkomme sujuu.
Eniten pelottaa se että pelottaa. Vertaistukea en saa mistään. Pelottaa olla yksin tässä tilanteessa, mutten kyllä kellekään toivoisi koskaan tätä tilannetta jossa nyt olen. En toivoisi rakkaalle miehelleni tätä tilannetta myöskään. En todellakaan halunnut vaarantaa täydellistä suhdettamme tällaisella asialla. Silti olen hirmu rakastunut häneen sekä tähän mahassa potkivaan ihmisen alkuun joka valitsi meidät vanhemmikseen. Tuntuu että kaikki on hiljaa päin vittua, mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen koska se ei muuttaisi edessä olevaa taivalta.
Ero ei ole kummallakaan mielessä, yhdessä mennään ainoastaan rakkaus pitämässä meitä kiinni toisissamme.
Tiedän tämä on varsin surullinen ja lohduton postaus, mutta minun on saatava puhua nämä asiat itselleni tänään ääneen. On vain saatava sanoa.
Kyynelten virraten poskiani pitkin muistelen sitä mitä olimme. Facebook siitä iloisesti muistuttaa joka vitun päivä, erilaisin päivityksin mitä vuosi pari sitten ollaan yhdessä todistettu. Verraten tähän kylmään vuoteeseen, jossa makaan möhömahani kanssa, päivittäin, yksin, ei tee oloani yhtään sen paremmaksi.
Olen sisältä hyvin rikki tänään. Ystävät pitävät minusta huolta ja ymmärtävät ilman tuomintaa. "Kenen syy tai kenen vika" ei onneksi ole keskustelun aihe, sillä ei tämän luokan ongelmia ratkota jälkiviisaudella saati syyttelyllä.
Rakastan Stuartia ihan koko sydämestäni ja arvostan häntä ja hänen rehellisyyttään. Se ottaa silti koville, kun haluaisi toisenlaisen vastauksen kuulla kysymykseen "Jos saisit valita nyt; vauvan tai ei vauvaa, kumman valitsisit".
Hän vastasi surullisesti ja hiljaa "Sini miksi teet tämän itsellesi ja kysyt kun tiedät vastaukseni."
En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua sillä ymmärrän täysin hänen vastauksensa ja arvostan sitä, eikä tilanne muutu ennenkuin (toivon mukaan silloin) se kääkylä on hänen sylissään. Viaton ihmisen alku ja meidän kahden luomus.
On sairasta tuntea onnea ja valtavaa surua ja epätoivoa samanaikaisesti. Olen jopa ihmetellyt, miksi joka kerta kun sen onnen saan, se ryvettyy paskassa jollain tavalla, tuntuen ettei siitä voisikaan niin paljon iloita mitä kuuluu.
Kyllä, 17 päivää jäljellä, johonkin etappiin mikä erottaa kaiken sen mitä olen ollut, tai mitä tulen olemaan. Vanhan elämän menettämiseen ja uuden tuntemattoman tulemiseen. Erottaen sen mitä me olimme ja mitä meistä on jäljellä, sekä sen mitä tulemme olemaan.
Antaen käsiimme ihmelapsen, jonka ei pitänyt olla mahdollista syntyä minusta. Lapsen joka on meidän rakkautemme tuote. Pieni enkeli joka muodostui meidän sisuskaluista, tuoden valoa maailmaan. 17 päivää johonkin suureen, mistä meillä ei ole mitään käsitystä. 17 päivää ehdottomaan vilpittömään rakkauden tunnustukseen, sitoumukseen elämän mittaisesta liitosta vanhemman ja lapsen välillä, itsekkyyden muuttumisesta täydelliseen epäitsekkyyteen, kaiken tärkeimmän siirtämisestä jälkipolvelleen.
Paljon on edessä elämää, josta minulla tai meillä ei ole mitään käsitystä.
Minua ei pelota äitiys, minua pelottaa mitä suhteellemme käy. Stuart on minulle kaikki kaikessa, ja rukoilen rakkautemme kestävän tämän myrskyn. "Niin myötä, kuin vastoinkäymisissä" saa hiukan perspektiiviä näin isojen asioiden äärellä.
Olen väsynyt.
Tätä elämäämme, kun on nyt puitu mediassa hyvinkin tiheään, on paljon myös tullut negatiivissävytteistä palautetta (jota en muuten tarvitse tietää, saati nähdä, oman oloni ollen jo muutenkin aika rikki). Kirjotin kolumnin tässä taannoin. Itseasiassa olen kirjoittanut sen moneen eri otteeseen ja nyt sain sen ulos itsestäni.
Olen antanut haastatteluja jos minkälaisia kokemastani kiusaamisesta, mutta tässä on ehkäpä kaikista selkein ja raadollisin yhteenveto minun omin sanoin. Toivon vilpittömästi tästä kolumnistani olevan hyötyä muille kiusatuille. Sain vakituisen kolumnistin paikan Casinoeuron saitilla. Minulla oli siellä vierailevan "julkkiksen" blogi unelmista ja oli niin luettu, että pyysivät kirjoituksia jatkossakin. En liity tämän sivuston muihin kuvioihin millään tavalla.
Käy lukaisemassa täältä https://www.casinoeuro.com/fi/blog/uutiset/sini-ariellin-blogi-kokemuksia-kiusaamisesta
Rakkaudella
Sini Ariell
Yhteistyössäwww.disturb.fi
Meidän perheen Facebook sivut The Bonds Family 007
Olotila alkaa olemaan hyvin tukala kaikinpuolin. Yrjööminen on hiukan hellittänyt, liekö syynä se ettei ole kyllä mikään ruokakaan maistunut.
Kaikki tekeminen on muuttunut hitaaksi laahustamiseksi. Vatsa painaa lantioon valtavasti ja oikeastaan ainoa hyvä asento on maata kyljellään. Liitoskivut on miltei sietämättömät ja lonkka paukkuu sijoiltaan liikkuessa.
Onneksi ystävät tulevat ja pitävät seuraa. Stuartista ei oikein seuraa irtoa, hänen reväytettyään selkälihaksensa pari viikkoa sitten. Olemme molemmat hänen vapaapäivinänsä vuoteen omia.
Keskustelemme asioista hyvin asialinjalla. Lastenistuimen hankkimiset ja loput tavarat jotka puuttuvat. Sairaalakassin pakkaus ja muut käytännön jutut. Mitä rakkauteen, läheisyyteen tulee tai sen esiintymiseen, on se muuttunut totaalisesti siitä mitä se oli ennen tätä kaikkea.
Koen ehkä itse jopa jonkinlaista syyllisyyttä raskaudesta, vaikkakin minun pitäisi hihkua onnesta ja kiitollisuudesta. Asiaa silti varjostaa hyvin syvästi se, ettei toinen halua lasta. Ei edelleenkään ei ehkä koskaan. En sitten tiedä, mikä muuttuu ja napsahtaa kun vauva on siinä sylissä, vai napsahtaako koskaan. Pakko kai sen on, kun niin luonto on luotu. Onhan sitä ihmisen pakko rakastaa jälkipolveaan, toivon niin. Eipä minulla paljon vaihtoehtoja tässä ole tai ole ollut. En tiennyt että voin tulla raskaaksi, uskoin sokeasti lääkärin sanaan. Jälkiviisaana varmasti olisin voinut käyttää jotain ehkäisyä just in case, mutta eipä tullut mieleen. Nyt ollaan kriisissä. Keinutaan holtittomasti tunteiden ja epätietoisuuden vietävinä, ainoastaan kova luotto huomiseen turvanamme. En tiedä keitä enää olemme, mihin olemme ajautumassa ja miten jatkomme sujuu.
Eniten pelottaa se että pelottaa. Vertaistukea en saa mistään. Pelottaa olla yksin tässä tilanteessa, mutten kyllä kellekään toivoisi koskaan tätä tilannetta jossa nyt olen. En toivoisi rakkaalle miehelleni tätä tilannetta myöskään. En todellakaan halunnut vaarantaa täydellistä suhdettamme tällaisella asialla. Silti olen hirmu rakastunut häneen sekä tähän mahassa potkivaan ihmisen alkuun joka valitsi meidät vanhemmikseen. Tuntuu että kaikki on hiljaa päin vittua, mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen koska se ei muuttaisi edessä olevaa taivalta.
Ero ei ole kummallakaan mielessä, yhdessä mennään ainoastaan rakkaus pitämässä meitä kiinni toisissamme.
Tiedän tämä on varsin surullinen ja lohduton postaus, mutta minun on saatava puhua nämä asiat itselleni tänään ääneen. On vain saatava sanoa.
Kyynelten virraten poskiani pitkin muistelen sitä mitä olimme. Facebook siitä iloisesti muistuttaa joka vitun päivä, erilaisin päivityksin mitä vuosi pari sitten ollaan yhdessä todistettu. Verraten tähän kylmään vuoteeseen, jossa makaan möhömahani kanssa, päivittäin, yksin, ei tee oloani yhtään sen paremmaksi.
Olen sisältä hyvin rikki tänään. Ystävät pitävät minusta huolta ja ymmärtävät ilman tuomintaa. "Kenen syy tai kenen vika" ei onneksi ole keskustelun aihe, sillä ei tämän luokan ongelmia ratkota jälkiviisaudella saati syyttelyllä.
Rakastan Stuartia ihan koko sydämestäni ja arvostan häntä ja hänen rehellisyyttään. Se ottaa silti koville, kun haluaisi toisenlaisen vastauksen kuulla kysymykseen "Jos saisit valita nyt; vauvan tai ei vauvaa, kumman valitsisit".
Hän vastasi surullisesti ja hiljaa "Sini miksi teet tämän itsellesi ja kysyt kun tiedät vastaukseni."
En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua sillä ymmärrän täysin hänen vastauksensa ja arvostan sitä, eikä tilanne muutu ennenkuin (toivon mukaan silloin) se kääkylä on hänen sylissään. Viaton ihmisen alku ja meidän kahden luomus.
On sairasta tuntea onnea ja valtavaa surua ja epätoivoa samanaikaisesti. Olen jopa ihmetellyt, miksi joka kerta kun sen onnen saan, se ryvettyy paskassa jollain tavalla, tuntuen ettei siitä voisikaan niin paljon iloita mitä kuuluu.
 |
| Foto by Bec Bushell |
Kyllä, 17 päivää jäljellä, johonkin etappiin mikä erottaa kaiken sen mitä olen ollut, tai mitä tulen olemaan. Vanhan elämän menettämiseen ja uuden tuntemattoman tulemiseen. Erottaen sen mitä me olimme ja mitä meistä on jäljellä, sekä sen mitä tulemme olemaan.
Antaen käsiimme ihmelapsen, jonka ei pitänyt olla mahdollista syntyä minusta. Lapsen joka on meidän rakkautemme tuote. Pieni enkeli joka muodostui meidän sisuskaluista, tuoden valoa maailmaan. 17 päivää johonkin suureen, mistä meillä ei ole mitään käsitystä. 17 päivää ehdottomaan vilpittömään rakkauden tunnustukseen, sitoumukseen elämän mittaisesta liitosta vanhemman ja lapsen välillä, itsekkyyden muuttumisesta täydelliseen epäitsekkyyteen, kaiken tärkeimmän siirtämisestä jälkipolvelleen.
Paljon on edessä elämää, josta minulla tai meillä ei ole mitään käsitystä.
Minua ei pelota äitiys, minua pelottaa mitä suhteellemme käy. Stuart on minulle kaikki kaikessa, ja rukoilen rakkautemme kestävän tämän myrskyn. "Niin myötä, kuin vastoinkäymisissä" saa hiukan perspektiiviä näin isojen asioiden äärellä.
Olen väsynyt.
Tätä elämäämme, kun on nyt puitu mediassa hyvinkin tiheään, on paljon myös tullut negatiivissävytteistä palautetta (jota en muuten tarvitse tietää, saati nähdä, oman oloni ollen jo muutenkin aika rikki). Kirjotin kolumnin tässä taannoin. Itseasiassa olen kirjoittanut sen moneen eri otteeseen ja nyt sain sen ulos itsestäni.
Olen antanut haastatteluja jos minkälaisia kokemastani kiusaamisesta, mutta tässä on ehkäpä kaikista selkein ja raadollisin yhteenveto minun omin sanoin. Toivon vilpittömästi tästä kolumnistani olevan hyötyä muille kiusatuille. Sain vakituisen kolumnistin paikan Casinoeuron saitilla. Minulla oli siellä vierailevan "julkkiksen" blogi unelmista ja oli niin luettu, että pyysivät kirjoituksia jatkossakin. En liity tämän sivuston muihin kuvioihin millään tavalla.
Käy lukaisemassa täältä https://www.casinoeuro.com/fi/blog/uutiset/sini-ariellin-blogi-kokemuksia-kiusaamisesta
Rakkaudella
Sini Ariell
Yhteistyössäwww.disturb.fi
Meidän perheen Facebook sivut The Bonds Family 007
