Suuri ilo kuoli sisälläni

Päivä jolloin suuri onni muuttui jälleen suureksi suruksi. 

Kuinkahan monta kertaa olen käynyt tämän saman kujan läpi. Ensin on onni, valtava järisyttävä ilo, autuus ja vapaus lentää onnessa. Sitten tulee pelko sen menettämisestä. Pelko siitä, että joku tai jokin sen tuhoaa ja vie mennessään. Ja sitten sen Onnen tuho. Rippeiden keruu ja vahva usko siihen, että positiivinen elämänasenne kantaa yli kaiken sen murheen ja menetyksen. Olihan se liian hyvää ollakseen minun. Ja usko siitä, että hippusellinen sitä järkyttävän suurta onnea jäi kuitenkin elämään minussa. 

Olen usein sanonut, että onnellisuus on asenne ja että onnellisuuden ylläpito on täyspäiväinen työ. 

Jälleen kerran elämä yllätti. 

Päädyin toistamiseen raskaaksi. Minä joka olin kärsinyt 16 vuotta lapsettomuudesta, saanut ivf klinikalla vastauksen Ei mahdollisuutta biologiseksi äidiksi. Minä joka sitten erosi 10v liitosta, tähän vedoten, ”rakastan sinua niin paljon, että annan sinun mennä, mene ja tee lapsia”. Minä joka sitten löysin uuden rakkauden, tulin yllättäen vuoden seurustelun jälkeen raskaaksi miehelle joka ei ikinä halunnut lapsia. Minä joka miltei erosi raskauden vuoksi joka silti piti kiinni uskosta, että kaikki järjestyy. Minä joka pakotti miehen puhumaan, käymään asiaa läpi useammin kuin kerran, minä joka päätti että hyvä tästä tulee. Raskaus oli vaikea, sairastelua ja oksentamista koko 9kk. Miehen tuskailua prosessissa ja hänen tukemista omissa olotiloissaan. 

Vaikea vauva-aika, ei tukea, raskauden jälkeinen masennus, ei apua ei perhettä ei tukiverkkoa. Yksin raahasin läpi sen 1.5v raskaudesta vauvan 6kk ikään, jolloin vihdoin alkoi helpottaa. Blogin raadollisuudesta sain kärsiä, silti en kadu sanoittaessani kokemaani, se oli siinä hetkessä minun henkireikä, minun lupa huutaa. Elämä ei ole instagramissa feikkaamista laventelin tuoksuisissa lakanoissa, vastasyntyneen aina nukkuessa suloinen valkoinen karvaviltti pään takana. 

Totuus oli totta ja siitä olen itsessäni ylpeä, että periksi en antanut. 

Päästiin kaikesta yli. Talo saatiin valmiiksi. Stuart teki Australian historiaa saavuttamalla suurimmat äänestystulokset alueemme vaaleissa, puolueensa riveissä. 

Työtahti marssittiin läpi pikku lapsen kanssa ja farmin eläimet pidettyä hengissä vuosituhannen kuivuudessa. Stuartin liityttyä palomiehiin työnsä ohella, Australian historian suurimpana maastopalo aikana. Eli hektinen oli Pennyn ensimmäinen elin vuosi. Kaikesta selvittiin. 

Uusi vuosi 2020 alkoi rauhallisesti. Vedettiin kännit ja peuhattiin lakanoissa, kuin ennen vanhaa. Akti ei ollut mitään elokuva-materiaalia,  mutta hauskaa se silti oli. Siitä sitten Helmikuuhun ja miettimään, milloinka ne mun viime menkat olikaan.

Photo Keari Martin

Hupsista keikkaa ja olinkin pamahtanut paksuksi. Taas! Stuart oli huippu iloinen tällä kertaa, olihan hänestä kasvanut ihan maailman upein isä. Penny näytti tajuavan, kun selitimme hänelle myöhemmin miksi äitillä on niin iso maha. Maha nimittäin kasvoi kamalaa vauhtia viikkojen kuluessa. 

Ensimmäisessä ultrassa kaikki oli hyvin. Pikkuinen oli vasta 5.5vko. Laskettuaika oli 4.10. Viikot vierivät, enkä oksentanut kertaakaan. Olin kipeä ja aamupahoinvointinen, mutten oksennellut. 

Aloin epäillä, että ehkäpä jokin oli vialla. 

Stuart rauhoitteli, että kaikki on hyvin, se on varmasti pieni poika. 

Penny kuiskutteli päivittäin korvaani, että hänellä on salaisuus, ”mommy has a baby in her belly”, tai ”meille tulee vauva taloon”. Kaksikielisyys on ihmeellistä noin pienessä ihmisessä. Jaksaa yllättää joka päivä. 

Maha kasvoi, raskausherkuttelu ja mielihalut iskivät päälle. Napa poksahti ulos ja raskausväsymys painoi pitkien työpäivien jälkeen. Jatkuva pelko oli, josko se oksentelu taas alkaakin. Onkohan vauvalla kaikki ok. Mitäköhän 12 viikon ultrassa huomataan ja millainen vauva meille tuleekaan. 

Viikko 10 astui voimaan. Kävin akupunktiossa huonoon olooni. Kiinalainen tohtori tarttui ranteisiini ja sanoi ettei löydä hedelmällisyyden akupistettä minulta lainkaan, oli yllättynyt että minulla oli Penny ja että olin jälleen raskaana. 

Seuraavana päivänä oli 10 viikon ultraääni, jossa sitten ahdistavan pitkän hiljaisuuden jälkeen lääkäri soitti sairaalalle ja kysyi aikaa akuuttiin sisäultraan. Tiesin, että jokin on nyt mennyt sitten mönkään. 

Se tunne kun ajat motaria sairaalalle ja kelaat mielessäsi kaiken sen mitä odotit, kaksi lasta, yhteiset leikit farmilla, lastenhuoneen sisustus, matkustelu heidän kanssaan ja kaikki se mitä iloitsit ja sen mitä menetit. Onnellisuus oli jälleen viety. Miksi. 

Olin jopa pitänyt kiinni sanonnasta ”se jolla onni on, sen kätkeköön.” 

Viimeksi kun hehkuin onnea raskaudestani, suomalaiset huutelivat pitkin nettiä kamaluuksia, joissa minulle toivottiin keskenmenoa, vammaista lasta ja jopa uhkailua ”jos tulet Suomeen ja näen sinut kadulla, potkin vauvan ulos sinusta.” 

Tällä kertaa olin hiljaa. Pelkäsin. 

Menetin lapseni. Sen toisen. Halutun, rakastetun, medialta suojellun ja todellakin yhteisesti toivotun. 

Tuleva Bonds jr menehtyi kohtuuni viikon 6 ikäisenä ja koska vuotoa ei tullut, on se tehtävä kemiallisesti. 

Makaan sängyllä. Kyynel vierien poskeani pitkin. Ottaen abortti pillerin, sen ensimmäisen. Miettien miksi niin usein minun onni on niin haavoittuvaa. 

En haluaisi uhriutua, mutta en jaksa olla vahva. Haluan käpertyä pieneksi ja olla nyt äitini sylissä. Äitini joka on maapallon toisella puolella, jonka luo en pääse. 

Olen niin rakastunut Pennyyn, hän tuo hymyn huulilleni ja täyttää sydämeni päivittäin onnella. Eihän minulla pitänyt olla mahdollisuutta saada edes häntä elämääni. Hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut. 

48h kuluttua otan ne terminaali kapselit 4 kappaletta. Sitten odotamme rajuja supistuksia, polttoja sekä hurjaa verimäärää. Meillä on nimi sairaalassa jo valmiina, jos vuoto on liian suurta ja tarvitsen kirurgista apua. 

Kirjoitan blogini, puhuen siitä millainen on tosi elämän keskenmeno. Abortti. Tabu josta ei puhuta. Kukaan ei jaa kokemuksia näistä. Minä jaan. Minulla ei ole mitään menetettävää. Tuomitkaa tai vaietkaa, minua ei pelota enää. 

Haluan näyttää kuinka kivulias on naisen taival onnellisesta äitiydestä, keskenmenosta aborttiin, rankimpaan ääripäähän. Onnen menettämiseen. Tyhjyyteen. 

Tuli aika ottaa terminaali pillerit. Su Aamu 7.15. Naistenpäivä. Poltot alkoivat 30min kuluttua. Siitä sitten sietämätön huonon olon aaltoilu klo9. Krampit ja supistukset ajoivat minut istumaan pöntöllä 3 tuntia putkeen. Puuskuttaen, kiemurrellen, itkien ja kiljuen kivusta. Olimme sopineet naapurin mummon kanssa, että Stuart vei Pennyn hänen luokseen täksi aikaa. 

Päivä oli kauttaaltaan järkyttävä, kivun sekainen ja surullinen. 

Unelmat isommasta perheestä, pikku sisaresta ja kaikesta jo suunnitellusta, lastenhuoneen kerrossängystä, lastenrattaista, iloisista leikin äänistä maaseudun maisemissa, valui nyt verenä vessan pönttöön. Sitä en toivo kellekään. 

Sitä, miten nopeasti raskautestistä ehtii jo rakastua ja suunnitella kaiken tulevan, on vaikea selittää.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli täysin paska sellainen. Synnytys simulaatio aborttipillerein kuolleelle sikiölle. Paska reissu. 

Tänään on uusi päivä. Everything happens for a reason. Joten uusin askelin seuraavaan ajanjaksoon. Elämä yllätti jälleen. Antoi ensin ja sitten otti pois. Miksi? 

Onnellisuuden ylläpito on kokopäiväinen duuni. Jälleen palaan onneni juurille, eli siihen mikä on minun onneni. Onni ei voi perustua mihinkään, mikä voidaan ottaa sinulta pois. Onni ei voi perustua valheisiin, kuviteltuihin skenaarioihin joita somessa sitten filtterein kiilloitettu hymy naamalla postataan. Onni ei voi myöskään liittyä muiden ihmisten kateellisuuden määrään. Jos koet saavasi onnellisuutta siitä, kuinka paljon postauksesi luo kateutta muiden silmissä, on sinulla väärä ajattelumalli oikeasta vapautuneesta onnesta. 

Uskon, että onnen ydin on syvä olemus päättäväisyydestä kokea asiat positiivisuuden kautta. Minimoida negatiivisuus, feikkaaminen ja myrkylliset ihmissuhteet, sekä astua ulos laatikosta. Tykkääjien ja seuraajien ihannointi ja haaliminen ei tuo onnea, päinvastoin, se luo sairautta ahdistuneisuutta ja narsistisuutta. 

Onnellisuutta on  Elää omalla tavallaan, omaa elämää, piittaamatta muiden mielipiteistä. Arvostaen muita heidän päätöksissään ja pitäen itsensä draaman ulkopuolella. 

Onneni on kaikki hyvä elämässäni, jotenka päätän olla edelleen silti onnellinen kaikesta mitä Jumala on minulle osoittanut. 

Tämän kokemuksen kautta osaan jälleen ymmärtää ja kannustaa muita äitejä vastaavissa olotiloissaan. 

Vahvempana eteenpäin ja kiitollisena kaikesta jo saadusta. 

Katkeruus, uhriutuminen ja patoutunut viha ei ole minkään hyvän pohja. 

Elämä lyö, kouluttaa ja opettaa. Periksi ei anneta, vaan käännetään kaikki vastoinkäymiset voitoksi vaikka mikä olisi.

Oma asennoituminen on ainoa aseemme ankeutta vastaan, sillä joka päivä on uusia valittamisen aiheita. 

Tänään kolme päivää keskenmenosta, vuodosta jossa hyvästelin perheenjäsenemme, olen tyhjä. Odotan seuraavia seikkailuja ja hyväksyn menetyksen. Uskon ja luotan Jumalan tahtoon ja hyväksyn tämän suuren menetyksen. Vaikkakin raskaus oli niin alussa, olin sen jo suunnitellut ja iloinnut loppuun asti ja siitä eteenpäin. Lapsi oli jo minulle todellinen, meidän koko perhe silitteli vatsaani joka käänteessä ja ohi kulkiessaan. Me rakastimme sinua. Hyvää matkaa ja nähdään myöhemmin. Olit tärkeä, olit ilo, olit jäsen liitossamme. 

Parempaa päivää kaikille teille!

Sini Ariell